KOLUMNI Amis filosofoi

21.10.2008

Julkaistu Ananda-lehdessä.

Jostakin kumman syystä minua pyydettiin alkuvuodesta puhumaan filosofiatapahtumaan. Ehkä järjestäjät olivat vahingossa sekoittaneet minut johonkin toiseen Kaisaan, jolla on yliopistotutkinto ja vakosamettitakki ja pensselillä vaaleanpunaiseksi maalattu humanistipolkupyörä. Onneksi kukaan ei tullut kysymään, mitä aihetta graduni käsitteli tai olinko lukenut uusimman Ylioppilaslehden, koska silloin kauhea totuus (ammattikoulu! ammattikorkeakoulun aikuislinja!) olisi paljastunut.

Seistessäni auditorion lavalla, edessäni paljon suurempi yleisö kuin olin odottanut, tajusin unohtaneeni periaatteessa kaiken, mitä olin joskus muinoin lukiossa oppinut filosofiasta. Jäljelle oli jäänyt vain suhteellisen vahva käsitys siitä, että suuret länsimaiset filosofit olivat narisevia omahyväisiä ukkoja, jotka istuivat loputtomiin jauhamassa keskenään teorioistaan todellisuuden olemuksesta vaimojen hoitaessa lapset ja pestessä pyykit. Tällä ei kuitenkaan pitkälle pötkittäisi, jos joku yleisöstä keksisi kysyä minulta, miten Platonin monistinen metafysiikka oli vaikuttanut omaan ajatteluuni.

Tärkeintä hyvässä esityksessä on kuitenkin se, että kuulijat kuvittelevat puhujan tietävän, mistä hän puhuu. Siispä heittäydyin rempseästi aiheeseeni eli epäitsekkyyteen. Järjestäjät olivat oikeastaan pyytäneet minua puhumaan ruumiillisuudesta, mutta en ollut enää keksinyt siitä mitään järkevää sanottavaa kierrettyäni koko syksyn kertomassa pääkaupunkiseudun koululai- sille, miksi jalkani oli amputoitu ja sattuiko se. Kyllä sattui! Seuraava kysymys, kiitos!

Epäitsekkyys sitä vastoin on aihe, josta voisin mielelläni paasata vaikka koko seuraavan lukuvuoden. Jos mietitään, mikä meidän yhteiskunnassamme on vialla (ja kai kaikki nyt myöntävät, että jotakin siinä on vialla), niin minusta melkein kaikki- en ongelmien pohjimmainen syy on itsekkyys. Ilmastonmuutos, alkoholin suurkulutus, naisvaltaisten alojen palkkakuoppa – kaikkien näiden taustalla on minäkeskeinen maailmankuva. Näemme toiset ihmiset, eläimet ja luonnon pelkkinä objekteina ja kuvittelemme niiden olevan olemassa, jotta voisimme repiä tästä elämästä irti kaiken mahdollisen nautinnon – ja mahdollisimman tehokkaasti.

Itsekkyyttä pidetään mediassa, erityisesti mainoksissa, lähestulkoon hyveenä, ja meitä kannus- tetaan antautumaan mieliteoillemme ja vaatimaan aina parasta. Erinäiset konsultit ja elämäntapavalmentajat antavat lehtien palstoilla vinkkejä, miten voimme menestyä tallomalla kilpailijat allemme. Tosi-tv-sarjojen kilpailijat juoruavat ja juonittele- vat toistensa selän takana, ja yleisö hurraa. Hyvätuloiset poliitikot syyttävät köyhiä laiskuudesta ja päämäärättömyydestä. Nöyrän ja hiljaisen suomalaisen pintaa raaputtamalla paljastuukin häikäilemätön hedonisti.

Hyväksikäytön kulttuurimme on ehkä syntynyt tieteellis-teknisestä maailmankuvasta, joka kieltää henkisen kasvun mahdollisuuden. Kun ihminen julistaa uskovansa vain siihen, minkä näkee omilla silmillään, hän antaa itselleen luvan riistää muita. Mitä siitä, että tehomaataloudessa lehmä elää koko ikänsä saastaisessa karsinassa, ja globaalissa kaupankäynnissä monikansallinen tupakkayritys kerää voitot viljelijän aherruksesta? Mehän elämme vain kerran, ja pienet paheet tuovat iloa arjen raskaan aherruksen keskellä!

Mutta todellisuudessa itsekkyyden tie on ansa: sen päässä ei odotakaan luvattu palkinto. Nautintoa metsästävä ihminen laittaa kaiken aikansa ja energiansa aistiensa hellimiseen, mutta aistien nälkä ei koskaan laannu ja tyhjyyden tunne vain kasvaa.

Olemme kuitenkin niin itsekkyysuskonnon aivopesemiä, että jatkamme jääräpäisesti aistinautinnon perässä juoksemista, vaikka meillä kaikilla on myös kokemuksia sellaisesta ilosta, joka ei väljähdy. Se on antamisen ja auttamisen ilo, epä- itsekkyyden tuoma onni. Epäitsekkyyden nautinto ei ole elämälle vierasta filosofointia, vaan monien aitoa arkipäivää. Mikä muukaan voima saisi ihmiset puurtamaan pyyteettömästi lukemattomissa kansalaisjärjestöissä ajamassa kodittomien kissojen, poliittisten vankien ja itäsuomalaisten luomuviljelijöiden asiaa? Kuinka Pelastusarmeijan harmaahiuksinen sotilas jaksaa vuodesta toiseen seistä marketin eteisessä keräysastia kädessään?

Ihminen tarvitsee merkityksen elämälleen ja työlleen, ja merkitys syntyy siitä tunteesta, että saa tehdä jotakin muiden ihmisten, eläinten tai vaikka ilmakehän hyväksi. Epäitsekkyyden tietä voi uskalias kulkea vielä pidemmällekin ja löytää täydellisen onnen, mutta se vaatii myös täydellistä antautumista täydelliselle kohteelle.

Mutta miten kävikään filosofiatapahtumassa? Vannoiko hurmioitunut yleisö hylkäävänsä itsekkäät tapansa ja omistautuvansa auttamisen hyveelle? Mitä vielä! Filosofiankirjansa minua huolellisemmin tavannut nuori kuulija löysi heti virheen logiikastani. ”Jos epäitsekkyys kerran tuottaa iloa, niin eikö se silloin oikeastaan ole itsekästä?” Hmmm... ensi kerralla amiksen on ehkä viisainta kieltäytyä kohteliaasti kutsusta uimaan liian isojen kalojen kanssa.


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Amis filosofoi 21.10.2008 Julkaistu Ananda-lehdessä. Jostakin kumman syystä minua pyydettiin alkuvuodesta puhumaan filosofiatapahtumaan. Ehkä järjestäjät olivat vahingossa sekoittaneet minut johonkin toiseen Kaisaan, jolla on yliopistotutkinto ja vakosamettitakki ja pensselillä vaaleanpunaiseksi maalattu humanistipolkupyörä. Onneksi kukaan ei tullut kysymään, mitä aihetta graduni käsitteli tai olinko lukenut uusimman Ylioppilaslehden, koska silloin kauhea totuus (ammattikoulu! ammattikorkeakoulun aikuislinja!) olisi paljastunut. Seistessäni auditorion lavalla, edessäni paljon suurempi yleisö kuin olin odottanut, tajusin unohtaneeni periaatteessa kaiken, mitä olin joskus muinoin lukiossa oppinut filosofiasta. Jäljelle oli jäänyt vain suhteellisen vahva käsitys siitä, että suuret länsimaiset filosofit olivat narisevia omahyväisiä ukkoja, jotka istuivat loputtomiin jauhamassa keskenään teorioistaan todellisuuden olemuksesta vaimojen hoitaessa lapset ja pestessä pyykit. Tällä ei kuitenkaan pitkälle pötkittäisi, jos joku yleisöstä keksisi kysyä minulta, miten Platonin monistinen metafysiikka oli vaikuttanut omaan ajatteluuni. Tärkeintä hyvässä esityksessä on kuitenkin se, että kuulijat kuvittelevat puhujan tietävän, mistä hän puhuu. Siispä heittäydyin rempseästi aiheeseeni eli epäitsekkyyteen. Järjestäjät olivat oikeastaan pyytäneet minua puhumaan ruumiillisuudesta, mutta en ollut enää keksinyt siitä mitään järkevää sanottavaa kierrettyäni koko syksyn kertomassa pääkaupunkiseudun koululai- sille, miksi jalkani oli amputoitu ja sattuiko se. Kyllä sattui! Seuraava kysymys, kiitos! Epäitsekkyys sitä vastoin on aihe, josta voisin mielelläni paasata vaikka koko seuraavan lukuvuoden. Jos mietitään, mikä meidän yhteiskunnassamme on vialla (ja kai kaikki nyt myöntävät, että jotakin siinä on vialla), niin minusta melkein kaikki- en ongelmien pohjimmainen syy on itsekkyys. Ilmastonmuutos, alkoholin suurkulutus, naisvaltaisten alojen palkkakuoppa – kaikkien näiden taustalla on minäkeskeinen maailmankuva. Näemme toiset ihmiset, eläimet ja luonnon pelkkinä objekteina ja kuvittelemme niiden olevan olemassa, jotta voisimme repiä tästä elämästä irti kaiken mahdollisen nautinnon – ja mahdollisimman tehokkaasti. Itsekkyyttä pidetään mediassa, erityisesti mainoksissa, lähestulkoon hyveenä, ja meitä kannus- tetaan antautumaan mieliteoillemme ja vaatimaan aina parasta. Erinäiset konsultit ja elämäntapavalmentajat antavat lehtien palstoilla vinkkejä, miten voimme menestyä tallomalla kilpailijat allemme. Tosi-tv-sarjojen kilpailijat juoruavat ja juonittele- vat toistensa selän takana, ja yleisö hurraa. Hyvätuloiset poliitikot syyttävät köyhiä laiskuudesta ja päämäärättömyydestä. Nöyrän ja hiljaisen suomalaisen pintaa raaputtamalla paljastuukin häikäilemätön hedonisti. Hyväksikäytön kulttuurimme on ehkä syntynyt tieteellis-teknisestä maailmankuvasta, joka kieltää henkisen kasvun mahdollisuuden. Kun ihminen julistaa uskovansa vain siihen, minkä näkee omilla silmillään, hän antaa itselleen luvan riistää muita. Mitä siitä, että tehomaataloudessa lehmä elää koko ikänsä saastaisessa karsinassa, ja globaalissa kaupankäynnissä monikansallinen tupakkayritys kerää voitot viljelijän aherruksesta? Mehän elämme vain kerran, ja pienet paheet tuovat iloa arjen raskaan aherruksen keskellä! Mutta todellisuudessa itsekkyyden tie on ansa: sen päässä ei odotakaan luvattu palkinto. Nautintoa metsästävä ihminen laittaa kaiken aikansa ja energiansa aistiensa hellimiseen, mutta aistien nälkä ei koskaan laannu ja tyhjyyden tunne vain kasvaa. Olemme kuitenkin niin itsekkyysuskonnon aivopesemiä, että jatkamme jääräpäisesti aistinautinnon perässä juoksemista, vaikka meillä kaikilla on myös kokemuksia sellaisesta ilosta, joka ei väljähdy. Se on antamisen ja auttamisen ilo, epä- itsekkyyden tuoma onni. Epäitsekkyyden nautinto ei ole elämälle vierasta filosofointia, vaan monien aitoa arkipäivää. Mikä muukaan voima saisi ihmiset puurtamaan pyyteettömästi lukemattomissa kansalaisjärjestöissä ajamassa kodittomien kissojen, poliittisten vankien ja itäsuomalaisten luomuviljelijöiden asiaa? Kuinka Pelastusarmeijan harmaahiuksinen sotilas jaksaa vuodesta toiseen seistä marketin eteisessä keräysastia kädessään? Ihminen tarvitsee merkityksen elämälleen ja työlleen, ja merkitys syntyy siitä tunteesta, että saa tehdä jotakin muiden ihmisten, eläinten tai vaikka ilmakehän hyväksi. Epäitsekkyyden tietä voi uskalias kulkea vielä pidemmällekin ja löytää täydellisen onnen, mutta se vaatii myös täydellistä antautumista täydelliselle kohteelle. Mutta miten kävikään filosofiatapahtumassa? Vannoiko hurmioitunut yleisö hylkäävänsä itsekkäät tapansa ja omistautuvansa auttamisen hyveelle? Mitä vielä! Filosofiankirjansa minua huolellisemmin tavannut nuori kuulija löysi heti virheen logiikastani. ”Jos epäitsekkyys kerran tuottaa iloa, niin eikö se silloin oikeastaan ole itsekästä?” Hmmm... ensi kerralla amiksen on ehkä viisainta kieltäytyä kohteliaasti kutsusta uimaan liian isojen kalojen kanssa.