KOLUMNI Muurahaisten ystävä

05.10.2007

Julkaistu Ananda-lehdessä.

Intialaiset jumaltarut pursuaavat kertomuksia sotasankareista ja heidän aarrekammioistaan. He lähtevät aamulla kotoa sadan vaimonsa luota, silpaisevat taistelussa päät poikki tuhansilta vastustajiltaan ja saavat saaliiksi kymmeniä tuhansia lehmiä sekä satoja tuhansia kiloja kultaa. Heidän armeijaansa kuuluu miljoonia miehiä ja heidän kunniastaan kirjoitetaan miljardeja säkeitä.

Valitettavasti kaikki tämä kulta-aarteiden kuvaus tuo mieleeni lähinnä Suomenkin televisiossa esitetyn Pimp my Ride -sarjan, jossa ruosteisista autonromuista loihditaan käsittämättömiä bling bling-ihmeitä: mitä enemmän kimallusta, sen parempi. Minun on melkein yhtä vaikea innostua intialaisista kullankimaltavista sapelinheiluttajista kuin amerikkalaisista timanttikoristeisista vaihdekepeistä.

Onneksi Intian uskonnolliseen perinteeseen kuuluu toisenlaisiakin sankareita, sellaisiakin, joiden vaatimattomuus ja itsekuri ovat melkein pelottavia. Minua on erityisesti koskettanut kertomus pyhimyksestä, joka kävellessään valitsi tarkkaan jokaisen jalansijansa niin, että se ei vahingoittaisi maassa vipeltäviä muurahaisia ja muita pikkumönkijöitä. Tällä pyhimys suututti pahanpäiväisesti kuninkaan, jonka kantajaksi hän oli päätynyt, mutta hänelle muurahaisen henki oli yhtä arvokas kuin kuninkaan.

Törmätessäni ensimmäisen kerran bhakti-joogaan ihastuin heti sen väkivallattomuuden ideaaliin. Olin innostunut kasvissyönnistä jo yläasteella, mutta uskaltauduin uhmaamaan kouluterveydenhoitajan ravintoympyrää vasta lukiolaisena. Vanhempani taisivat pelätä minun kupsahtavan hetkenä minä tahansa raudanpuutteeseen, mutta rauhoittuivat verikokeiden todistaessa hemoglobiiniarvoni erinomaisiksi.

Pidin itseäni pitkään ennen kaikkea eläinoikeusihmisenä, ja kasvissyönnin henkinen puoli ei kiinnostanut minua lainkaan. Halusin protestoida turhaa väkivaltaa ja eläinten huonoa kohtelua vastaan, mutta en koskaan miettinyt, miten väkivaltainen ravinto vaikuttaa syöjäänsä sisäisesti. Jos tuttavapiiriini olisi jo silloin kuulunut ruokaa kauppojen roska-astioista dyykkaavia kasvissyöjiä, olisin voinut olla heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että roskiksesta otettua makkaraa voi syödä hyvällä omallatunnolla, koska se menisi muuten hukkaan.

Bhakti-joogan filosofia laajensi käsitystäni kasvissyönnistä ja väkivallattomuudesta. Toisen elävän olennon tappaminen ja syöminen ei vahingoita vain paistiksi joutuvaa eläintä, vaan myös sen syövää ihmistä. Teurastajan väkivalta heijastuu koko ketjuun lihakarjan kasvattajasta kauppiaan kautta syöjään. Väkivallan varjo lepää makkaran päällä, päätyipä se sitten suuhun roskiksesta tai ravintolan gourmetannoksesta. Vaikka eläin olisi saanut viettää onnellisen elämän vapaana metsässä tai rakastettuna luomutilalla sen elämä on joka tapauksessa katkennut ennenaikaisesti, koska joku on halunnut nautiskella pihvin mausta. Nälkäänsähän tämän päivän Suomessa ei tarvitse tappaa, kun kaupat pursuavat edullista kasviproteiinia.

Kasvissyöjäkään ei kuitenkaan voi rehvastella absoluuttisella väkivallattomuudellaan. Joku muistaa aina huomauttaa, että porkkanat ja perunatkin tapetaan, jopa keitetään soppakattilassa elävältä. Huhut kertovat jopa tutkimuksista, joissa olisi pystytty mittaamaan niiden kärsimystä leikkuulaudalla veitsen alla. En ole kuitenkaan menettänyt niiden takia yöuniani. Tällaisen tutkimuksen tieteellinen arvo tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta sen rinnalla, että ihmisenkään kipua ei pystytä mittaamaan, vaikka sen tutkimiseen on laitettu valtavasti resursseja. Toki meidän tulee kunnioittaa perunaa ja porkkanaakin, ja olla kiitollisia siitä, että ne suostuvat mahantäytteeksemme. Mutta ei unohdeta pääasiaa: jos haluamme minimoida syömisestämme muille aiheutuvan kärsimyksen valitsemme lautasellemme kasviksia, joiden tietoisuus ja kivuntunne eivät joka tapauksessa ole yhtä kehittyneitä kuin eläinten.

Lihasta ja kalasta kieltäytyminen ei minusta ole koskaan edes ollut vaikeaa, maailmaan mahtuu kyllä tarpeeksi kasvisherkkujakin, joista nauttia. Mutta ulkoinen väkivallattomuus on vain ensimmäinen askel pitkällä tiellä. Väkivallattomuuteen pyrkiessäni olen taas kerran huomannut, että ulkoinen muutos on paljon helpompi toteuttaa kuin sisäinen. En ole kertaakaan näinä 12 vuotena sortunut syömään pihviä, mutta vähän väliä teen hyvän päätöksen puhua ja ajatella toisista ihmisistä vain positiivisesti, ja rikon sen jo seuraavassa ajatuksessani. Ilkeät sanat ja ajatukset sattuvat toisiin yhtä paljon kuin lyönnit, mutta kädet on paljon helpompi pitää kurissa kuin kieli. Sisäinen väkivallattomuus on toistaiseksi ollut liian kova luu piikikkäälle mielelleni.

Luin jostain kiehtovan kirjoituksen väkivallattomuuden täydellisimmästä muodosta. Nyrkkien, kielen ja mielen hallitseminenkaan ei ole vielä sen tae. Viimeinen askel on luopua väkivallasta sielua kohtaan. Materialismille alistettu sielu kärsii, koska se ei pääse toteuttamaan omaa henkistä potentiaaliaan. Sielu on täynnä ikuista onnea ja täydellistä tietoa, jotka vapautuvat kun emme enää suhtaudu toisiin eläviin olentoihin oman nautintomme lähteinä. Siinä vasta ajatus, jossa riittää purtavaa soijanakin seuraksi!


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Muurahaisten ystävä 05.10.2007 Julkaistu Ananda-lehdessä. Intialaiset jumaltarut pursuaavat kertomuksia sotasankareista ja heidän aarrekammioistaan. He lähtevät aamulla kotoa sadan vaimonsa luota, silpaisevat taistelussa päät poikki tuhansilta vastustajiltaan ja saavat saaliiksi kymmeniä tuhansia lehmiä sekä satoja tuhansia kiloja kultaa. Heidän armeijaansa kuuluu miljoonia miehiä ja heidän kunniastaan kirjoitetaan miljardeja säkeitä. Valitettavasti kaikki tämä kulta-aarteiden kuvaus tuo mieleeni lähinnä Suomenkin televisiossa esitetyn Pimp my Ride -sarjan, jossa ruosteisista autonromuista loihditaan käsittämättömiä bling bling-ihmeitä: mitä enemmän kimallusta, sen parempi. Minun on melkein yhtä vaikea innostua intialaisista kullankimaltavista sapelinheiluttajista kuin amerikkalaisista timanttikoristeisista vaihdekepeistä. Onneksi Intian uskonnolliseen perinteeseen kuuluu toisenlaisiakin sankareita, sellaisiakin, joiden vaatimattomuus ja itsekuri ovat melkein pelottavia. Minua on erityisesti koskettanut kertomus pyhimyksestä, joka kävellessään valitsi tarkkaan jokaisen jalansijansa niin, että se ei vahingoittaisi maassa vipeltäviä muurahaisia ja muita pikkumönkijöitä. Tällä pyhimys suututti pahanpäiväisesti kuninkaan, jonka kantajaksi hän oli päätynyt, mutta hänelle muurahaisen henki oli yhtä arvokas kuin kuninkaan. Törmätessäni ensimmäisen kerran bhakti-joogaan ihastuin heti sen väkivallattomuuden ideaaliin. Olin innostunut kasvissyönnistä jo yläasteella, mutta uskaltauduin uhmaamaan kouluterveydenhoitajan ravintoympyrää vasta lukiolaisena. Vanhempani taisivat pelätä minun kupsahtavan hetkenä minä tahansa raudanpuutteeseen, mutta rauhoittuivat verikokeiden todistaessa hemoglobiiniarvoni erinomaisiksi. Pidin itseäni pitkään ennen kaikkea eläinoikeusihmisenä, ja kasvissyönnin henkinen puoli ei kiinnostanut minua lainkaan. Halusin protestoida turhaa väkivaltaa ja eläinten huonoa kohtelua vastaan, mutta en koskaan miettinyt, miten väkivaltainen ravinto vaikuttaa syöjäänsä sisäisesti. Jos tuttavapiiriini olisi jo silloin kuulunut ruokaa kauppojen roska-astioista dyykkaavia kasvissyöjiä, olisin voinut olla heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että roskiksesta otettua makkaraa voi syödä hyvällä omallatunnolla, koska se menisi muuten hukkaan. Bhakti-joogan filosofia laajensi käsitystäni kasvissyönnistä ja väkivallattomuudesta. Toisen elävän olennon tappaminen ja syöminen ei vahingoita vain paistiksi joutuvaa eläintä, vaan myös sen syövää ihmistä. Teurastajan väkivalta heijastuu koko ketjuun lihakarjan kasvattajasta kauppiaan kautta syöjään. Väkivallan varjo lepää makkaran päällä, päätyipä se sitten suuhun roskiksesta tai ravintolan gourmetannoksesta. Vaikka eläin olisi saanut viettää onnellisen elämän vapaana metsässä tai rakastettuna luomutilalla sen elämä on joka tapauksessa katkennut ennenaikaisesti, koska joku on halunnut nautiskella pihvin mausta. Nälkäänsähän tämän päivän Suomessa ei tarvitse tappaa, kun kaupat pursuavat edullista kasviproteiinia. Kasvissyöjäkään ei kuitenkaan voi rehvastella absoluuttisella väkivallattomuudellaan. Joku muistaa aina huomauttaa, että porkkanat ja perunatkin tapetaan, jopa keitetään soppakattilassa elävältä. Huhut kertovat jopa tutkimuksista, joissa olisi pystytty mittaamaan niiden kärsimystä leikkuulaudalla veitsen alla. En ole kuitenkaan menettänyt niiden takia yöuniani. Tällaisen tutkimuksen tieteellinen arvo tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta sen rinnalla, että ihmisenkään kipua ei pystytä mittaamaan, vaikka sen tutkimiseen on laitettu valtavasti resursseja. Toki meidän tulee kunnioittaa perunaa ja porkkanaakin, ja olla kiitollisia siitä, että ne suostuvat mahantäytteeksemme. Mutta ei unohdeta pääasiaa: jos haluamme minimoida syömisestämme muille aiheutuvan kärsimyksen valitsemme lautasellemme kasviksia, joiden tietoisuus ja kivuntunne eivät joka tapauksessa ole yhtä kehittyneitä kuin eläinten. Lihasta ja kalasta kieltäytyminen ei minusta ole koskaan edes ollut vaikeaa, maailmaan mahtuu kyllä tarpeeksi kasvisherkkujakin, joista nauttia. Mutta ulkoinen väkivallattomuus on vain ensimmäinen askel pitkällä tiellä. Väkivallattomuuteen pyrkiessäni olen taas kerran huomannut, että ulkoinen muutos on paljon helpompi toteuttaa kuin sisäinen. En ole kertaakaan näinä 12 vuotena sortunut syömään pihviä, mutta vähän väliä teen hyvän päätöksen puhua ja ajatella toisista ihmisistä vain positiivisesti, ja rikon sen jo seuraavassa ajatuksessani. Ilkeät sanat ja ajatukset sattuvat toisiin yhtä paljon kuin lyönnit, mutta kädet on paljon helpompi pitää kurissa kuin kieli. Sisäinen väkivallattomuus on toistaiseksi ollut liian kova luu piikikkäälle mielelleni. Luin jostain kiehtovan kirjoituksen väkivallattomuuden täydellisimmästä muodosta. Nyrkkien, kielen ja mielen hallitseminenkaan ei ole vielä sen tae. Viimeinen askel on luopua väkivallasta sielua kohtaan. Materialismille alistettu sielu kärsii, koska se ei pääse toteuttamaan omaa henkistä potentiaaliaan. Sielu on täynnä ikuista onnea ja täydellistä tietoa, jotka vapautuvat kun emme enää suhtaudu toisiin eläviin olentoihin oman nautintomme lähteinä. Siinä vasta ajatus, jossa riittää purtavaa soijanakin seuraksi!