KOLUMNI Katsokaa minua!

05.10.2007

Julkaistu Painonvartijat-lehdessä.

Miehestäni on hauskaa silloin tällöin muistuttaa minua melkein kymmenen vuotta sitten käymästämme keskustelusta ulkonäöstä ja suhteesta omaan kehoon. Se päättyi siihen, että kimmastuin ja puuskahdin: "Sun mielestä mun siis pitäisi juosta shortseissa kaupungin läpi ja huutaa: 'Katsokaa minua, olen vammainen enkä häpeä yhtään!'"

Silloinen kiukkuni tuntuu nyt hupaisalta ja nololtakin, koska tuo kauhukuvani itsensä hyväksyneestä vammaisesta on oikestaan muuttunut omaksi identiteetikseni. Marssiminen kaupungilla hameessa on minulle yhtä arkipäiväistä kuin hampaiden harjaaminen aamuin illoin, enkä oikein enää osaa sanoa, miksi häpesin ennen jalkojani niin kovasti. (En sentään vielä juokse kaupungin läpi huutaen, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan...)

Suhteeni vartalooni on vaihdellut ääripäästä toiseen: teini-ikäisenä pidin itseäni hirviönä, kun taas nykyään en tahtoisi vaihtaa pois mitään osaa kehostani. Sovun hierominen kehoni kanssa kesti vuosia, ja siihen eivät auttaneet mitkään meikkivoiteet tai selluliittigeelit. Mutta kun aloin harrastaa aktiivisesti liikuntaa, sain aikaan ainakin jonkinlaisen välirauhan koipieni kanssa. Tuumin, että annan niiden näyttää kummallisilta, kunhan ne antavat minun hikoilla pyörän päällä ja kävelylenkillä. Kun käänsin katseeni pois peilistä lenkkipolulle, itsetuntoni alkoi nousta kohisten. Sääreni eivät kelvanneet missikisoihin, mutta mitä järkeä on keskittyä sitä ainoaan asiaan, mihin ei pysty?

Jouduin kuitenkin luopumaan vanhoista jaloistani kipujen takia, ja ihastuin niiden tilalle saamieni proteesien scifi-estetiikkaan. Joskus minulta kysytään, miksi en halua proteeseja, jotka näyttäisivät "oikeilta jaloilta". Kysymys kertoo mielestäni enemmän kysyjästä kuin robottijaloistani: miksi ne eivät olisi oikeat jalat? Eikö jalan tehtävä ole käveleminen, juokseminen ja hyppiminen? Kaikki ne sujuvat näillä koivilla mainiosti.

Kertookohan se jotain meidän yhteiskunnastamme, että arvioimme ihmiskehoa niin usein sen ulkonäön eikä hyvinvoinnin perusteella? Puhumme loputtomiin kiloista ja senteistä ja unohdamme, että hyvä olo on jotain ihan muuta. Mittanauha kädessä ei voi millään saavuttaa samaa euforiaa kuin rankan lenkin jälkeen eteisen lattialle lysähtäessä. Mitä iloa minulle olisi proteeseista, jotka olisivat viimeistä luomea myöten täydellinen kopio jonkun huippumallin sääristä, jos en pääsisi niiden kanssa pururadalle revittelemään?

Oman kehoni hyväksyminen puutteineen kaikkineen ei toki tarkoita minulle sitä, etten välittäisi tippaakaan ulkonäöstäni. Saatan aamulla juuttua jahkailemaan vaatehuoneeseen niin pitkäksi aikaa, että joudun juoksemaan bussiin henkihieverissä, tai suistaa mieheni epätoivoon valikoimalla sopivaa rannekorua ruokakauppaan lähtiessämme. Mutta loppujen lopuksi tunnen olevani kaikkein kauneimmillani silloin, kun ylämäessä ohitan toisen pyöräilijän puuskuttaen ja irvistellen. Ehkä siihen tilanteeseen voisi sopia se "Katsokaa minua" -huutokin...


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Katsokaa minua! 05.10.2007 Julkaistu Painonvartijat-lehdessä. Miehestäni on hauskaa silloin tällöin muistuttaa minua melkein kymmenen vuotta sitten käymästämme keskustelusta ulkonäöstä ja suhteesta omaan kehoon. Se päättyi siihen, että kimmastuin ja puuskahdin: "Sun mielestä mun siis pitäisi juosta shortseissa kaupungin läpi ja huutaa: 'Katsokaa minua, olen vammainen enkä häpeä yhtään!'" Silloinen kiukkuni tuntuu nyt hupaisalta ja nololtakin, koska tuo kauhukuvani itsensä hyväksyneestä vammaisesta on oikestaan muuttunut omaksi identiteetikseni. Marssiminen kaupungilla hameessa on minulle yhtä arkipäiväistä kuin hampaiden harjaaminen aamuin illoin, enkä oikein enää osaa sanoa, miksi häpesin ennen jalkojani niin kovasti. (En sentään vielä juokse kaupungin läpi huutaen, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan...) Suhteeni vartalooni on vaihdellut ääripäästä toiseen: teini-ikäisenä pidin itseäni hirviönä, kun taas nykyään en tahtoisi vaihtaa pois mitään osaa kehostani. Sovun hierominen kehoni kanssa kesti vuosia, ja siihen eivät auttaneet mitkään meikkivoiteet tai selluliittigeelit. Mutta kun aloin harrastaa aktiivisesti liikuntaa, sain aikaan ainakin jonkinlaisen välirauhan koipieni kanssa. Tuumin, että annan niiden näyttää kummallisilta, kunhan ne antavat minun hikoilla pyörän päällä ja kävelylenkillä. Kun käänsin katseeni pois peilistä lenkkipolulle, itsetuntoni alkoi nousta kohisten. Sääreni eivät kelvanneet missikisoihin, mutta mitä järkeä on keskittyä sitä ainoaan asiaan, mihin ei pysty? Jouduin kuitenkin luopumaan vanhoista jaloistani kipujen takia, ja ihastuin niiden tilalle saamieni proteesien scifi-estetiikkaan. Joskus minulta kysytään, miksi en halua proteeseja, jotka näyttäisivät "oikeilta jaloilta". Kysymys kertoo mielestäni enemmän kysyjästä kuin robottijaloistani: miksi ne eivät olisi oikeat jalat? Eikö jalan tehtävä ole käveleminen, juokseminen ja hyppiminen? Kaikki ne sujuvat näillä koivilla mainiosti. Kertookohan se jotain meidän yhteiskunnastamme, että arvioimme ihmiskehoa niin usein sen ulkonäön eikä hyvinvoinnin perusteella? Puhumme loputtomiin kiloista ja senteistä ja unohdamme, että hyvä olo on jotain ihan muuta. Mittanauha kädessä ei voi millään saavuttaa samaa euforiaa kuin rankan lenkin jälkeen eteisen lattialle lysähtäessä. Mitä iloa minulle olisi proteeseista, jotka olisivat viimeistä luomea myöten täydellinen kopio jonkun huippumallin sääristä, jos en pääsisi niiden kanssa pururadalle revittelemään? Oman kehoni hyväksyminen puutteineen kaikkineen ei toki tarkoita minulle sitä, etten välittäisi tippaakaan ulkonäöstäni. Saatan aamulla juuttua jahkailemaan vaatehuoneeseen niin pitkäksi aikaa, että joudun juoksemaan bussiin henkihieverissä, tai suistaa mieheni epätoivoon valikoimalla sopivaa rannekorua ruokakauppaan lähtiessämme. Mutta loppujen lopuksi tunnen olevani kaikkein kauneimmillani silloin, kun ylämäessä ohitan toisen pyöräilijän puuskuttaen ja irvistellen. Ehkä siihen tilanteeseen voisi sopia se "Katsokaa minua" -huutokin...