KOLUMNI Mummon kaapissa

12.04.2007

Julkaistu Pötyä Pöytään -vaalilehdessä 2007.

Lapsena mummolassa käydessä oli hauskinta leikkiä kauppaa. Mummilla oli kaapissaan mahtava varasto ”myytävää”: tyhjiä sokeri-, kahvi-, keksi- ja ties mitä pakkauksia. Järjestin ne tuoleille, asetuin tuolien taakse istumaan, ja kioski oli auki.

Vähän vanhempana aloin ihmetellä mummin hamstrausvimmaa. Pakkauksethan olivat tyhjiä, mummi säilytti roskia kaapissa! Eihän modernissa maailmassa täytetä kaupassa omia purkkeja ja pussukoita vaan heitetään vanhat surutta roskiin! Ajattelin, että mummi oli vähän hassu, eli vielä sota-ajan maailmassa, vaikka sodasta oli melkein 50 vuotta.

Viime kesänä tiskasin kaakaomukiani toisen sota-ajan kokeneen naisen luona, mieheni mummolassa. Tiskikaapista paljastui sama näky kuin lapsena: huolellisesti pestyjä tyhjiä kertakäyttöpakkauksia sievissä pinoissa. Tällä kertaa kyseessä olivat kaupungin ateriapalvelun muovikipot, joissa mummo saa joka päivä lämpimän ruuan, salaatin ja jälkiruuan, jokaisen omassa pakkauksessaan. Purkeissa on kätevät kannet, jotka voi helposti sulkea uudestaan, ja ne sopisivat mainiosti vaikkapa marjojen pakastamiseen. Paitsi että mummo ei enää pääse marjametsään, ja purkkitornit kasautuvat kaappiin.

Hymähtelin tiskatessani mummojen keräilyvimmalle, mutta tukevia muovipurkkeja katsellessani mieleeni hiipi myös vakavampi ajatus: miten paljon näitä purkkeja kaikille Suomen mummoille oikein tulee? Ja mihin ne menevät tiskikaapeista? Miksi meidän ruokamme on pakattu niin tukeviin ja hienoihin purkkeihin, että mummot eivät raaski heittää niitä roskiin? Ajattelenko minä pakkauksien olevan kertakäyttöisiä vain siksi, että olen tottunut ajattelemaan niin?

Maalaisjärjellä tuntuisi, että pakkauksien keventäminen ja yksinkertaistaminen olisi kaikkien etu: valmistajien pakkauskustannukset laskisivat, kuljetusliikkeet saisivat samaan tilaan enemmän ja kevyempiä tuotteita, kauppiailta säästyisi varastotilaa – ja toivottavasti ketjun päässä oleva kuluttajakin saisi ruokansa hitusen halvemmalla. Kuitenkin kaupassa törmää mitä mielikuvituksellisimpiin pakkauksiin, joissa pääasia tuntuu olevan ostajan huomion herättäminen – vähät siitä, että pakkauksessa on kaksi kolmasosaa ilmaa!

Törmäsin lähikaupassani tällaiseen mullistavaan uutuuteen, jota ilman ihmiskunta on jotenkin onnistunut tähän asti selviytymään: muovipullo, jonka pohjalla on valmiiksi sekoitettuna lettutaikinan kuivat aineet. Pulloon tarvitsee vain kaataa maitoa pullon kylkeen merkittyyn viivaan asti, hölskyttää ja kaataa pannulle. Yhdestä pullosta taisi syntyä peräti neljä suurta lettua. (Tiedoksi niille lukijoille, jotka eivät viihdy keittiössä: lettutaikinaa voi aika helposti tehdä sekoittamalla jauhoja ja maitoa ihan missä tahansa kulhossa, se ei vaadi akateemista tutkintoa eikä varsinkaan kertakäyttöpulloa.)

Täytyyhän pakkaussuunnittelun ja markkinoinnin ammattilaisilla olla tarpeeksi luovuutta ja rohkeutta uusien, fiksumpien pakkausratkaisujen suunnitteluun! Niiden lisäksi tarvitaan tietysti myös tahtoa, jota me kuluttajat voimme luoda äänestämällä kukkaroillamme: jätetään lettutaikinapullot pölyyntymään kaupan hyllyille ja kannetaan kotiin ruokaa eikä ilmaa. Välillä kannattaa katsoa maailmaa mummojen silmin: miksi kertakäyttöpakkaukset ovat kuin kestopakkauksia?


	Minä Sanoja Kuvia Politiikkaa Kauppa Kalenteri på svenska suomeksi

	Tillbaka KOLUMNI Mummon kaapissa 12.04.2007 Julkaistu Pötyä Pöytään -vaalilehdessä 2007. Lapsena mummolassa käydessä oli hauskinta leikkiä kauppaa. Mummilla oli kaapissaan mahtava varasto ”myytävää”: tyhjiä sokeri-, kahvi-, keksi- ja ties mitä pakkauksia. Järjestin ne tuoleille, asetuin tuolien taakse istumaan, ja kioski oli auki. Vähän vanhempana aloin ihmetellä mummin hamstrausvimmaa. Pakkauksethan olivat tyhjiä, mummi säilytti roskia kaapissa! Eihän modernissa maailmassa täytetä kaupassa omia purkkeja ja pussukoita vaan heitetään vanhat surutta roskiin! Ajattelin, että mummi oli vähän hassu, eli vielä sota-ajan maailmassa, vaikka sodasta oli melkein 50 vuotta. Viime kesänä tiskasin kaakaomukiani toisen sota-ajan kokeneen naisen luona, mieheni mummolassa. Tiskikaapista paljastui sama näky kuin lapsena: huolellisesti pestyjä tyhjiä kertakäyttöpakkauksia sievissä pinoissa. Tällä kertaa kyseessä olivat kaupungin ateriapalvelun muovikipot, joissa mummo saa joka päivä lämpimän ruuan, salaatin ja jälkiruuan, jokaisen omassa pakkauksessaan. Purkeissa on kätevät kannet, jotka voi helposti sulkea uudestaan, ja ne sopisivat mainiosti vaikkapa marjojen pakastamiseen. Paitsi että mummo ei enää pääse marjametsään, ja purkkitornit kasautuvat kaappiin. Hymähtelin tiskatessani mummojen keräilyvimmalle, mutta tukevia muovipurkkeja katsellessani mieleeni hiipi myös vakavampi ajatus: miten paljon näitä purkkeja kaikille Suomen mummoille oikein tulee? Ja mihin ne menevät tiskikaapeista? Miksi meidän ruokamme on pakattu niin tukeviin ja hienoihin purkkeihin, että mummot eivät raaski heittää niitä roskiin? Ajattelenko minä pakkauksien olevan kertakäyttöisiä vain siksi, että olen tottunut ajattelemaan niin? Maalaisjärjellä tuntuisi, että pakkauksien keventäminen ja yksinkertaistaminen olisi kaikkien etu: valmistajien pakkauskustannukset laskisivat, kuljetusliikkeet saisivat samaan tilaan enemmän ja kevyempiä tuotteita, kauppiailta säästyisi varastotilaa – ja toivottavasti ketjun päässä oleva kuluttajakin saisi ruokansa hitusen halvemmalla. Kuitenkin kaupassa törmää mitä mielikuvituksellisimpiin pakkauksiin, joissa pääasia tuntuu olevan ostajan huomion herättäminen – vähät siitä, että pakkauksessa on kaksi kolmasosaa ilmaa! Törmäsin lähikaupassani tällaiseen mullistavaan uutuuteen, jota ilman ihmiskunta on jotenkin onnistunut tähän asti selviytymään: muovipullo, jonka pohjalla on valmiiksi sekoitettuna lettutaikinan kuivat aineet. Pulloon tarvitsee vain kaataa maitoa pullon kylkeen merkittyyn viivaan asti, hölskyttää ja kaataa pannulle. Yhdestä pullosta taisi syntyä peräti neljä suurta lettua. (Tiedoksi niille lukijoille, jotka eivät viihdy keittiössä: lettutaikinaa voi aika helposti tehdä sekoittamalla jauhoja ja maitoa ihan missä tahansa kulhossa, se ei vaadi akateemista tutkintoa eikä varsinkaan kertakäyttöpulloa.) Täytyyhän pakkaussuunnittelun ja markkinoinnin ammattilaisilla olla tarpeeksi luovuutta ja rohkeutta uusien, fiksumpien pakkausratkaisujen suunnitteluun! Niiden lisäksi tarvitaan tietysti myös tahtoa, jota me kuluttajat voimme luoda äänestämällä kukkaroillamme: jätetään lettutaikinapullot pölyyntymään kaupan hyllyille ja kannetaan kotiin ruokaa eikä ilmaa. Välillä kannattaa katsoa maailmaa mummojen silmin: miksi kertakäyttöpakkaukset ovat kuin kestopakkauksia?