KOLUMNI Ammatti: En osaa sanoa

10.12.2006

Julkaistu Uusimaa-lehdessä kesäkuussa 2005.

Silloin tällöin täytettäväkseni tulee jokin lomake, jossa henkilötietojen jälkeen seuraa kohta “ammatti”. Ahdistavaa! Pikkuruinen ruutu vaatii minua määrittelemään koko olemassaoloni parilla sanalla. Pyörittelen kynää hikisin käsin ja pohdin, tekisinkö lomakkeen vastaanottajaan parhaan vaikutuksen ilmoittamalla olevani graafinen suunnittelija, sarjakuvapiirtäjä (vai sarjakuvataiteilija?), taittaja, yrittäjä, opettaja, kolumnisti, freelancer, aikuisopiskelija vai kaupunginvaltuutettu? Pitäisikö minun yrittää puristautua johonkin valmiiseen ammattinimikkeeseen (graafikko? kuvataiteilija? yrittäjä?) vai luoda jokin kokonaan uusi termi, joka kiteyttäisisi täydellisesti suhteellisen kaoottinen elämäni? Eihän ruutuun edes mahdu tarpeeksi pitkää nimikettä.

Jostain syystä olen pitkään arkaillut ”sarjakuvapiirtäjä”-tittelin käyttöä, enkä vieläkään uskaltaudu nimittämään itseäni sarjakuvataiteilijaksi. Enhän minä ole mikään oikea taiteilija, oikeat taiteilijathan saavat koko ajan isoja apurahoja, koska tajuavat aina hakea niitä ajoissa ja oikeasta paikasta, ja pitävät yksityisnäyttelyitä gallerioissa ja myyvät teoksiaan museoille. Oikeat taiteilijat eivät ikinä kävisi päivisin töissä taittamassa aikakauslehtiä isolle kustantamolle, vaan korkeintaan taidekoulussa opettamassa alastonmallipiirtämistä. Ehkä voisin uskaltautua sanomaan olevani puolikas taiteilija? Vai pitäisikö sanoa neljäsosa, jos se vastaisi paremmin ajankäytön jakautumista taiteen ja muiden töiden välillä?

Mutta onko taide automaattisesti jotenkin laadukkaampaa, koskettavampaa, hienompaa, jos se on nimekkään ammattitaiteilijan tekemää? Oma kirja- ja levyhyllyni pullistelee teoksia, jotka ovat minunkaltaisteni taiteilijanpuolikkaiden tekemiä, iltamyöhään keittiönpöydän ääressä piirrettyjä, kirjoitettuja tai sävellettyjä. Ilman akateemista loppututkintoa taidekorkeakoulusta ja valtion viisivuotista työskentelyapurahaa. Varmasti suurin osa meistä unelmoi mahdollisuudesta omistautua ainakin joksikin aikaa taiteen tekemiselle, mutta kun niukkoja apurahoja ei kertakaikkiaan riitä kaikille, on valittava, jääkö odottamaan oikean taiteilijan statusta vai toteuttaako itseään tässä ja nyt.

Olen jo kuvitellut, että paljon puhuttu suomalainen huono itsetunto olisi nykyään pelkkä tyhjä klisee, kun melkein jokainen nuori unelmoi Idols-voitosta tai ainakin salarakkaan statuksesta. Mutta ehkä sisälläni vieläkin asuu pieni epävarma suomalainen, joka hikoilee ja tutisee joutuessaan ilmoittamaan, mitä tekee työkseen. Nyt tästä vanhanaikaisesta kainostelusta saa tulla loppu! Lomakkeiden ”ammatti”-ruudun kimppuun on heittäydyttävä korskeasti kuin tosi-TV-kilpailun tuomariston eteen.

Täten siis lupaan, että seuraavan kerran lomaketta täyttäessäni kirjoitan ammatikseni sarjakuvataiteilija. Ainakin, jos tilaa on tarpeeksi...


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Ammatti: En osaa sanoa 10.12.2006 Julkaistu Uusimaa-lehdessä kesäkuussa 2005. Silloin tällöin täytettäväkseni tulee jokin lomake, jossa henkilötietojen jälkeen seuraa kohta “ammatti”. Ahdistavaa! Pikkuruinen ruutu vaatii minua määrittelemään koko olemassaoloni parilla sanalla. Pyörittelen kynää hikisin käsin ja pohdin, tekisinkö lomakkeen vastaanottajaan parhaan vaikutuksen ilmoittamalla olevani graafinen suunnittelija, sarjakuvapiirtäjä (vai sarjakuvataiteilija?), taittaja, yrittäjä, opettaja, kolumnisti, freelancer, aikuisopiskelija vai kaupunginvaltuutettu? Pitäisikö minun yrittää puristautua johonkin valmiiseen ammattinimikkeeseen (graafikko? kuvataiteilija? yrittäjä?) vai luoda jokin kokonaan uusi termi, joka kiteyttäisisi täydellisesti suhteellisen kaoottinen elämäni? Eihän ruutuun edes mahdu tarpeeksi pitkää nimikettä. Jostain syystä olen pitkään arkaillut ”sarjakuvapiirtäjä”-tittelin käyttöä, enkä vieläkään uskaltaudu nimittämään itseäni sarjakuvataiteilijaksi. Enhän minä ole mikään oikea taiteilija, oikeat taiteilijathan saavat koko ajan isoja apurahoja, koska tajuavat aina hakea niitä ajoissa ja oikeasta paikasta, ja pitävät yksityisnäyttelyitä gallerioissa ja myyvät teoksiaan museoille. Oikeat taiteilijat eivät ikinä kävisi päivisin töissä taittamassa aikakauslehtiä isolle kustantamolle, vaan korkeintaan taidekoulussa opettamassa alastonmallipiirtämistä. Ehkä voisin uskaltautua sanomaan olevani puolikas taiteilija? Vai pitäisikö sanoa neljäsosa, jos se vastaisi paremmin ajankäytön jakautumista taiteen ja muiden töiden välillä? Mutta onko taide automaattisesti jotenkin laadukkaampaa, koskettavampaa, hienompaa, jos se on nimekkään ammattitaiteilijan tekemää? Oma kirja- ja levyhyllyni pullistelee teoksia, jotka ovat minunkaltaisteni taiteilijanpuolikkaiden tekemiä, iltamyöhään keittiönpöydän ääressä piirrettyjä, kirjoitettuja tai sävellettyjä. Ilman akateemista loppututkintoa taidekorkeakoulusta ja valtion viisivuotista työskentelyapurahaa. Varmasti suurin osa meistä unelmoi mahdollisuudesta omistautua ainakin joksikin aikaa taiteen tekemiselle, mutta kun niukkoja apurahoja ei kertakaikkiaan riitä kaikille, on valittava, jääkö odottamaan oikean taiteilijan statusta vai toteuttaako itseään tässä ja nyt. Olen jo kuvitellut, että paljon puhuttu suomalainen huono itsetunto olisi nykyään pelkkä tyhjä klisee, kun melkein jokainen nuori unelmoi Idols-voitosta tai ainakin salarakkaan statuksesta. Mutta ehkä sisälläni vieläkin asuu pieni epävarma suomalainen, joka hikoilee ja tutisee joutuessaan ilmoittamaan, mitä tekee työkseen. Nyt tästä vanhanaikaisesta kainostelusta saa tulla loppu! Lomakkeiden ”ammatti”-ruudun kimppuun on heittäydyttävä korskeasti kuin tosi-TV-kilpailun tuomariston eteen. Täten siis lupaan, että seuraavan kerran lomaketta täyttäessäni kirjoitan ammatikseni sarjakuvataiteilija. Ainakin, jos tilaa on tarpeeksi...