KOLUMNI Roolien rikkomista

10.12.2006

Julkaistu Ananda-lehdessä 1/2006.

Sukupuoliroolien rikkominen ei lakkaa kiehtomasta minua. Naispuolinen hävittäjälentäjä, joka työpäivän jälkeen istuu kotona lapsia hoitavan miehensä laittaman päivällisen ääreen, saa minut hykertelemään. Mutta jos mies menee armeijaan, hän on fasistimilitaristisika, ja jos nainen jää kotiin lasten kanssa, hän tuhlaa elämänsä. Ymmärrän, että monia miehiä aidosti kiinnostaa maanpuolustus, ja naisia kodinhoito, mutta silti en itse halua asettua perinteiseen naisen rooliin. Olen enemmän tai vähemmän tietoisesti tehnyt elämässäni valintoja, joita perinteisesti pidetään miesmäisinä. Muutama poikkeus matkan varrelle kuitenkin mahtuu, ja paljastan tässä niistä kaksi.

Ensimmäinen horjahdukseni feminismin tieltä liittyi naimisiinmenoon. Tiedän, että monet pitävät koko avioliittoa patriarkaalisen sortojärjestelmän muinaisjäänteenä, ja kyseenalaistivat koko rituaalin merkityksen. Tahdoin kuitenkin virallistaa suhteemme ja siten ilmaista, että haluamme ihan oikeasti olla loppuelämämme yhdessä, eikä vain ”katsella, miten käy”. Vaikka olin tietoinen avioerotilastoista arvelin, että liitto ei ainakaan kestäisi, jos emme edes uskaltaisi luvata yrittää pysyä yhdessä.

Mutta yksi keskeisin naisen itsemääräämisoikeuden menettämisen merkki on tietysti miehen nimen ottaminen. Tunsin niskassani edellisten sukupolvien feministien syyttävät katseet: me taistelimme saadaksemme oikeuden pitää oman nimemme, ja tuo piloille hemmoteltu petturi luopuu siitä vapaaehtoisesti!

Nimen vaihtoon oli kyllä järkisyitäkin: uusi nimeni oli lyhyempi ja nasevampi kuin vanha eikä Suomessa ollut ennestään ketään saman nimistä. Sain siis tuntea itseni ainutlaatuiseksi ja pääsin eroon kuudesta kaimastani. Mutta jos ollaan ihan rehellisiä, niin suurin syy oli – valmistautukaa kauhistumaan – se, että asia tuntui olevan miehelleni kovin tärkeä, enkä tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Konfliktinpelkoinen mielistelijä! (Mutta onnellisesti naimisissa oleva ja aika hauskan niminen sellainen.)

Sukunimi nyt joka tapauksessa on hyvin pinnallinen ja väliaikainen asia, jolla ei ihmisen sisäisen kasvun ja hyvinvoinnin kanssa ole mitään tekemistä. Paljon tärkeämpää on keskittyä taistelemaan sovinismia vastaan sellaisissa instituutioissa, joissa se rehottaa vielä räikeämpänä kuin pseudotasa-arvoisessa maallisessa yhteiskunnassamme. Kuten kirkoissa ja muissa henkisissä yhteisöissä.

Minua on aina kiusannut se kaksinaismoraali, jolla monissa henkisissä liikkeissä julistetaan kaikkien olevan sieluja ja siten tasa-arvoisia, ja seuraavassa hengenvedossa ilmoitetaan, että naisilla ei ole liikkeen johtoon asiaa, koska ovat sattuneet naisiksi syntymään. Järjestelmä on pettämätön: jos nainen valittaa kokemastaan sorrosta, hän ei pysty kohoamaan kehotietoisuuden yläpuolelle ja näkemään itseään sieluna. Miehet kyllä saavat esittää näkemyksiään naisista vähä-älyisinä, aistiensa pompottamina otuksina.

Moni yhteisö on kyllä paperilla tasa-arvoinen, mutta todelliset arvot paljastuvat yksinkertaisella laskutoimituksella. Jos yhteisön johdossa on miehiä X kappaletta ja naisia nolla kappaletta, niin on turha syyttää naisia siitä, että he eivät ole johtotehtäviin yltäneet. Tuskinpa kyseisen yhteisön johtoon sattumalta on pyrkinyt valtava määrä täysin päteviä miehiä ja täysin epäpäteviä naisia, todennäköisempää on, että johtopaikat on jaettu vanhalla kunnon hyvä veli -menetelmällä.
On surullista, että tähän ilmiöön törmää niin maallisissa kuin henkisissäkin ympyröissä, idässä ja lännessä. Ihanan eksoottiset intialaiset kasvisruoat tarjoilee nainen, aivan kuin toimiston kahvit ja pullatkin. Ja gurun eli johtajan pehmoisella tuolilla istuu mies. Häntä ei ole valittu tehtäväänsä henkisen oivalluksensa vaan sukupuolensa takia. Kun henkinen yhteisö nostaa jonkun johtajaksi sosiaalisten taitojen ja oikean taustan eikä henkisten kykyjen perusteella, yhteisön perusta alkaa
murtua.

Mutta entä jos mies on oikeasti henkisesti edistynyt? Entä jos hän kuuluu liikkeeseen, jossa aito tasa-arvo toteutuu, mutta liike on luonnollisesti syntynyt hänen ympärilleen, hänen henkisen oivalluksensa voimasta? Entä jos hän itsekin tiedostaa feminismin tärkeyden ja tukee naispuolisia oppilaitaan vähintään yhtä paljon kuin miehiä, mutta on sattunut syntymään itse mieheksi? Eikö silloin olisi epätasa-arvoista evätä häneltä gurun asema sukupuolen takia?
Tässä palataan takaisin alun koti-isään ja -äitiin: miksi koti-isä olisi automaattisesti jotenkin parempi ihminen kuin kotiäiti, ja naislentäjä parempi kuin mies? Ehkä tasa-arvo merkitsee nimenomaan sitä, että kukin voi itse valita, mihin rooliin asettuu?

Toinen kovin konservatiivinen askeleeni oli siis gurun valinta. En valinnut henkiseksi auktoriteetikseni aasialaista tummaa naista, vaan länsimaisen valkoisen miehen. Mutta sana ”valinta” on itse asiassa väärä. En tarkastellut guruja kylmän kriittisesti enkä laatinut heidän ominaisuuksistaan kuluttajavertailuja. En haastanut heitä väittelyyn enkä penkonut perinpohjaisesti netistä, mitä heidän vihamiehensä ja -naisensa heistä sanovat.

Sen sijaan tapahtui jotain erikoista ja arkijärjen ylittävää, jota en halua latistaa puhumalla tai kirjoittamalla siitä liian yksityiskohtaisesti. Minä en valinnut guruani, vaan hän on aina ollut minun guruni ja tulee aina olemaan. Tässä elämässä minä olen nuori nainen ja hän keski-ikäinen mies, mutta seuraavassa se voi muuttua.

Nurinkurista kyllä ne tapaukset, joissa olen valinnut perinteisen tien roolien rikkomisen sijaan, ovat siis olleet elämässäni erityisen suuria ja merkittäviä valintoja. Ehkä pienissä, jokapäiväisissä asioissa on helpompi kapinoida, tai ehkä oikein tärkeät pitääkin tehdä sydämellä eikä kapinahengessä. Pelkästä uhmamielestä solmittu guru-oppilassuhde ei taitaisi kestää sen kauemmin kuin sitoutumiskammoisen ”katsellaan nyt”- seurustelukaan.


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Roolien rikkomista 10.12.2006 Julkaistu Ananda-lehdessä 1/2006. Sukupuoliroolien rikkominen ei lakkaa kiehtomasta minua. Naispuolinen hävittäjälentäjä, joka työpäivän jälkeen istuu kotona lapsia hoitavan miehensä laittaman päivällisen ääreen, saa minut hykertelemään. Mutta jos mies menee armeijaan, hän on fasistimilitaristisika, ja jos nainen jää kotiin lasten kanssa, hän tuhlaa elämänsä. Ymmärrän, että monia miehiä aidosti kiinnostaa maanpuolustus, ja naisia kodinhoito, mutta silti en itse halua asettua perinteiseen naisen rooliin. Olen enemmän tai vähemmän tietoisesti tehnyt elämässäni valintoja, joita perinteisesti pidetään miesmäisinä. Muutama poikkeus matkan varrelle kuitenkin mahtuu, ja paljastan tässä niistä kaksi. Ensimmäinen horjahdukseni feminismin tieltä liittyi naimisiinmenoon. Tiedän, että monet pitävät koko avioliittoa patriarkaalisen sortojärjestelmän muinaisjäänteenä, ja kyseenalaistivat koko rituaalin merkityksen. Tahdoin kuitenkin virallistaa suhteemme ja siten ilmaista, että haluamme ihan oikeasti olla loppuelämämme yhdessä, eikä vain ”katsella, miten käy”. Vaikka olin tietoinen avioerotilastoista arvelin, että liitto ei ainakaan kestäisi, jos emme edes uskaltaisi luvata yrittää pysyä yhdessä. Mutta yksi keskeisin naisen itsemääräämisoikeuden menettämisen merkki on tietysti miehen nimen ottaminen. Tunsin niskassani edellisten sukupolvien feministien syyttävät katseet: me taistelimme saadaksemme oikeuden pitää oman nimemme, ja tuo piloille hemmoteltu petturi luopuu siitä vapaaehtoisesti! Nimen vaihtoon oli kyllä järkisyitäkin: uusi nimeni oli lyhyempi ja nasevampi kuin vanha eikä Suomessa ollut ennestään ketään saman nimistä. Sain siis tuntea itseni ainutlaatuiseksi ja pääsin eroon kuudesta kaimastani. Mutta jos ollaan ihan rehellisiä, niin suurin syy oli – valmistautukaa kauhistumaan – se, että asia tuntui olevan miehelleni kovin tärkeä, enkä tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Konfliktinpelkoinen mielistelijä! (Mutta onnellisesti naimisissa oleva ja aika hauskan niminen sellainen.) Sukunimi nyt joka tapauksessa on hyvin pinnallinen ja väliaikainen asia, jolla ei ihmisen sisäisen kasvun ja hyvinvoinnin kanssa ole mitään tekemistä. Paljon tärkeämpää on keskittyä taistelemaan sovinismia vastaan sellaisissa instituutioissa, joissa se rehottaa vielä räikeämpänä kuin pseudotasa-arvoisessa maallisessa yhteiskunnassamme. Kuten kirkoissa ja muissa henkisissä yhteisöissä. Minua on aina kiusannut se kaksinaismoraali, jolla monissa henkisissä liikkeissä julistetaan kaikkien olevan sieluja ja siten tasa-arvoisia, ja seuraavassa hengenvedossa ilmoitetaan, että naisilla ei ole liikkeen johtoon asiaa, koska ovat sattuneet naisiksi syntymään. Järjestelmä on pettämätön: jos nainen valittaa kokemastaan sorrosta, hän ei pysty kohoamaan kehotietoisuuden yläpuolelle ja näkemään itseään sieluna. Miehet kyllä saavat esittää näkemyksiään naisista vähä-älyisinä, aistiensa pompottamina otuksina. Moni yhteisö on kyllä paperilla tasa-arvoinen, mutta todelliset arvot paljastuvat yksinkertaisella laskutoimituksella. Jos yhteisön johdossa on miehiä X kappaletta ja naisia nolla kappaletta, niin on turha syyttää naisia siitä, että he eivät ole johtotehtäviin yltäneet. Tuskinpa kyseisen yhteisön johtoon sattumalta on pyrkinyt valtava määrä täysin päteviä miehiä ja täysin epäpäteviä naisia, todennäköisempää on, että johtopaikat on jaettu vanhalla kunnon hyvä veli -menetelmällä. On surullista, että tähän ilmiöön törmää niin maallisissa kuin henkisissäkin ympyröissä, idässä ja lännessä. Ihanan eksoottiset intialaiset kasvisruoat tarjoilee nainen, aivan kuin toimiston kahvit ja pullatkin. Ja gurun eli johtajan pehmoisella tuolilla istuu mies. Häntä ei ole valittu tehtäväänsä henkisen oivalluksensa vaan sukupuolensa takia. Kun henkinen yhteisö nostaa jonkun johtajaksi sosiaalisten taitojen ja oikean taustan eikä henkisten kykyjen perusteella, yhteisön perusta alkaa murtua. Mutta entä jos mies on oikeasti henkisesti edistynyt? Entä jos hän kuuluu liikkeeseen, jossa aito tasa-arvo toteutuu, mutta liike on luonnollisesti syntynyt hänen ympärilleen, hänen henkisen oivalluksensa voimasta? Entä jos hän itsekin tiedostaa feminismin tärkeyden ja tukee naispuolisia oppilaitaan vähintään yhtä paljon kuin miehiä, mutta on sattunut syntymään itse mieheksi? Eikö silloin olisi epätasa-arvoista evätä häneltä gurun asema sukupuolen takia? Tässä palataan takaisin alun koti-isään ja -äitiin: miksi koti-isä olisi automaattisesti jotenkin parempi ihminen kuin kotiäiti, ja naislentäjä parempi kuin mies? Ehkä tasa-arvo merkitsee nimenomaan sitä, että kukin voi itse valita, mihin rooliin asettuu? Toinen kovin konservatiivinen askeleeni oli siis gurun valinta. En valinnut henkiseksi auktoriteetikseni aasialaista tummaa naista, vaan länsimaisen valkoisen miehen. Mutta sana ”valinta” on itse asiassa väärä. En tarkastellut guruja kylmän kriittisesti enkä laatinut heidän ominaisuuksistaan kuluttajavertailuja. En haastanut heitä väittelyyn enkä penkonut perinpohjaisesti netistä, mitä heidän vihamiehensä ja -naisensa heistä sanovat. Sen sijaan tapahtui jotain erikoista ja arkijärjen ylittävää, jota en halua latistaa puhumalla tai kirjoittamalla siitä liian yksityiskohtaisesti. Minä en valinnut guruani, vaan hän on aina ollut minun guruni ja tulee aina olemaan. Tässä elämässä minä olen nuori nainen ja hän keski-ikäinen mies, mutta seuraavassa se voi muuttua. Nurinkurista kyllä ne tapaukset, joissa olen valinnut perinteisen tien roolien rikkomisen sijaan, ovat siis olleet elämässäni erityisen suuria ja merkittäviä valintoja. Ehkä pienissä, jokapäiväisissä asioissa on helpompi kapinoida, tai ehkä oikein tärkeät pitääkin tehdä sydämellä eikä kapinahengessä. Pelkästä uhmamielestä solmittu guru-oppilassuhde ei taitaisi kestää sen kauemmin kuin sitoutumiskammoisen ”katsellaan nyt”- seurustelukaan.