KOLUMNI Bikinikuntoon

10.12.2006

Julkaistu Ananda-lehdessä 2/2006.

Mieleeni on painunut erään suositun mallin haastattelu, jonka joskus luin. Siinä hän kertoi jokapäiväisestä kauneudenhoito-ohjelmastaan, joka sai minut tuntemaan, että mallin ammatti ei ehkä sittenkään ole niin kadehdittava kuin pikkutyttönä ajattelin. En enää muista, mitä kaikkia erilaisia naamioita, kuorintoja, harjauksia, puhdistuksia ja kosteutuksia mallin aamutoimiin kuului, mutta operaatio vaikutti kestävän tuntikaupalla. Sen lisäksi hän tietenkin noudatti hyvin tiukkaa ruokavaliota, treenasi kuntosalilla päivittäin ja kävi säännöllisesti manikyyrissä, pedikyyrissä, kasvohoidossa, kampaajalla ja ties missä.

Väistämättä mieleeni hiipi ajatus, että ajan ehkä voisi käyttää johonkin hyödyllisempään. Kaiken tuon energian ja itsekurin voimalla voisi varmaan parissa vuodessa saada kokoon vaikka väitöskirjan. Toisaalta tietokoneen ääressä kököttäneelle tohtorille ei olisi enää tiedossa paljonkaan mallinkeikkoja, ja valitettavasti tohtorien työtilanne taitaa olla paljon huonompi mallien... Yhteiskuntamme arvostaa ilmeisesti ainakin naisilla selluliititonta reittä enemmän kuin tohtorinhattua.

Keväthän on laihdutusjuttujen kulta-aikaa, koska myyttinen ”bikinikausi” uhkaa meitä kaikkia lämpöisiin talvivaatteisiin turvallisesti kääriytyneitä naisia. En muista, milloin oikeasti olisin käynyt yleisellä uimarannalla, varsinkaan bikineissä, mutta silti minun pitäisi nyt huolestua siitä, etten ehkä näytäkään niissä yhtä hyvältä kuin muotijutun suunnilleen 14-vuotias malli.

Ja totta kai minä huolestun, kun tätä viestiä tarpeeksi pitkään joka tuutista toitotetaan! Alan hädissäni nipistellä vatsaani ja vertailla sitä bikinimallin vatsaan – ja kas kummaa, olen 27-vuotiaana istumatyöläisenä jostain syystä hieman paksumpi kuin 14-vuotias anorektikko! Kaikki se, mitä olen näiden 13 vuoden aikana ehtinyt luoda piirustuspöydän ja tietokoneen ääressä, on toissijaista, sillä bikinikausi alkaa ja minä en ole bikinikunnossa!

Jotkut feministit ovat sitä mieltä, että kun naisasialiike alkoi saada liikaa valtaa, miehet loivat vastaiskuna laihan naisihanteen. Kaikkihan muistavat 60-luvun huippumalli Twiggyn ja 60-luvun radikaalifeministit. Miehet hätääntyivät, kun naiset alkoivat suunnata energiaansa yhteiskunnallisiin asioihin, ja keksivät mainion juonen: jos naiset saadaan tuntemaan itsensä rumiksi ja laihduttamaan itsensä henkihieveriin, heillä ei kertakaikkiaan ole voimia kapinoida! Ehkäpä teoria on hiukan liian yksinkertainen, mutta kiehtova joka tapauksessa.

Lehdille ei nykyään enää edes riitä, että mallit ovat ”mallimitoissa”, vaan ne menevät vielä pidemmälle, kun ennestäänkin laihojen mallien vyötäröt vielä kuvankäsittelyohjelmassa retusoidaan kapeammiksi. Suurten kansainvälisten naistenlehtien kansimallit muokataan rutiininomaisesti laihemmiksi, jotta he sopisivat lehtien itse luomaan muottiin. Näin luotu kauneusihanne ei ole vain epäterveellinen, se on mahdoton!

Virkistävä poikkeus on ollut suuren kosmetiikkamerkin mainonta, jossa on käytetty oikean ihmisen näköisiä malleja. Kyynikko voisi huomauttaa, että tämä on vain yrityksen tunteeton markkinointikikka, ja seuraavan kampanjan mallit valitaan ainoastaan myyntilukujen perusteella, mutta lopputulos on kuitenkin sama: olemme saaneet nähdä mediassa naisia, jotka näyttävät samalta kuin me itse.

Olen toki tietoinen siitä, miten vakava uhka ylipaino on länsimaiden kansanterveydelle, ja miten epäterveellistä piirustuspöydän ja tietokoneen edessä istuminen on minulle. Mutta myös alipaino on epäterveellistä, mallimittaisella naisella on esimerkiksi kohonnut riski sairastua osteoporoosiin. Sitäpaitsi median laihuusvouhotus harvoin perustuu terveydellisiin syihin, ja bikinikauden kynnyksellä tehty pikadieetti on todennäköisesti suorastaan epäterveellinen.

Ja tässä vielä radikaalimpi väite: entä jos maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin terveys? Entä jos lääketiede ei olekaan korkein uskonto, ja terveys ei avaakaan ikuisen autuuden portteja? Entä jos onkin parempi olla paksu ja onnellinen kuin laiha ja onneton? Entä jos huomioidaan se tosiseikka, että tämä keho joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin sairastuu ja kuolee, ja meidän kannattaisi suunnata katseemme kauemmas? Ympäristön painetta vastaan on kuitenkin vaikea taistella, kun meille niin pontevasti päivittäin vakuutetaan, että painonhallinta syystä tai toisesta on elämämme tärkeimpiä kysymyksiä.

Viime aikoina olen meditaatioharjoituksia tehdessäni miettinyt henkisyyden asemaa oman elämäni tärkeysjärjestyksessä ja pohtinut, minkälaista elämäni olisi, jos meditaatio oikeasti olisi siinä ykkössijalla. Mitä ovia se avaisi minulle, ja mitkä ovet itse sulkisin?

Kun kiireiseen aikatauluun pitää ahtaa sekä liikunta että henkinen harjoitus, uhkaa liikunta viedä voiton: sehän on niin valtavan tärkeää! Jos en käy lenkillä, saan korkean verenpaineen ja kolesterolin ja ties mitä! Ja – pahinta kaikesta – lihon! Vaikka periaatteessa tiedän, että meditaatio on kaikkein tärkein treenini, niin median terveys- ja laihuususkonto yrittää jatkuvasti käännyttää minut.
Ajatus on huima, suorastaan vallankumouksellinen: vain henkisellä kehityksellä on oikeasti väliä! Vaikka painaisin kaksisataa kiloa, selluliittikuoppani olisivat nyrkinkokoisia ja kolesteroliarvoni 20, niin sillä ei olisi mitään merkitystä, jos olisin aidosti yhteydessä oikeaan, henkiseen minääni. Tällaisen asenteen kehittäminen on haaste, jonka rinnalla bikinidieetti tuntuu varsin kepeältä.


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Bikinikuntoon 10.12.2006 Julkaistu Ananda-lehdessä 2/2006. Mieleeni on painunut erään suositun mallin haastattelu, jonka joskus luin. Siinä hän kertoi jokapäiväisestä kauneudenhoito-ohjelmastaan, joka sai minut tuntemaan, että mallin ammatti ei ehkä sittenkään ole niin kadehdittava kuin pikkutyttönä ajattelin. En enää muista, mitä kaikkia erilaisia naamioita, kuorintoja, harjauksia, puhdistuksia ja kosteutuksia mallin aamutoimiin kuului, mutta operaatio vaikutti kestävän tuntikaupalla. Sen lisäksi hän tietenkin noudatti hyvin tiukkaa ruokavaliota, treenasi kuntosalilla päivittäin ja kävi säännöllisesti manikyyrissä, pedikyyrissä, kasvohoidossa, kampaajalla ja ties missä. Väistämättä mieleeni hiipi ajatus, että ajan ehkä voisi käyttää johonkin hyödyllisempään. Kaiken tuon energian ja itsekurin voimalla voisi varmaan parissa vuodessa saada kokoon vaikka väitöskirjan. Toisaalta tietokoneen ääressä kököttäneelle tohtorille ei olisi enää tiedossa paljonkaan mallinkeikkoja, ja valitettavasti tohtorien työtilanne taitaa olla paljon huonompi mallien... Yhteiskuntamme arvostaa ilmeisesti ainakin naisilla selluliititonta reittä enemmän kuin tohtorinhattua. Keväthän on laihdutusjuttujen kulta-aikaa, koska myyttinen ”bikinikausi” uhkaa meitä kaikkia lämpöisiin talvivaatteisiin turvallisesti kääriytyneitä naisia. En muista, milloin oikeasti olisin käynyt yleisellä uimarannalla, varsinkaan bikineissä, mutta silti minun pitäisi nyt huolestua siitä, etten ehkä näytäkään niissä yhtä hyvältä kuin muotijutun suunnilleen 14-vuotias malli. Ja totta kai minä huolestun, kun tätä viestiä tarpeeksi pitkään joka tuutista toitotetaan! Alan hädissäni nipistellä vatsaani ja vertailla sitä bikinimallin vatsaan – ja kas kummaa, olen 27-vuotiaana istumatyöläisenä jostain syystä hieman paksumpi kuin 14-vuotias anorektikko! Kaikki se, mitä olen näiden 13 vuoden aikana ehtinyt luoda piirustuspöydän ja tietokoneen ääressä, on toissijaista, sillä bikinikausi alkaa ja minä en ole bikinikunnossa! Jotkut feministit ovat sitä mieltä, että kun naisasialiike alkoi saada liikaa valtaa, miehet loivat vastaiskuna laihan naisihanteen. Kaikkihan muistavat 60-luvun huippumalli Twiggyn ja 60-luvun radikaalifeministit. Miehet hätääntyivät, kun naiset alkoivat suunnata energiaansa yhteiskunnallisiin asioihin, ja keksivät mainion juonen: jos naiset saadaan tuntemaan itsensä rumiksi ja laihduttamaan itsensä henkihieveriin, heillä ei kertakaikkiaan ole voimia kapinoida! Ehkäpä teoria on hiukan liian yksinkertainen, mutta kiehtova joka tapauksessa. Lehdille ei nykyään enää edes riitä, että mallit ovat ”mallimitoissa”, vaan ne menevät vielä pidemmälle, kun ennestäänkin laihojen mallien vyötäröt vielä kuvankäsittelyohjelmassa retusoidaan kapeammiksi. Suurten kansainvälisten naistenlehtien kansimallit muokataan rutiininomaisesti laihemmiksi, jotta he sopisivat lehtien itse luomaan muottiin. Näin luotu kauneusihanne ei ole vain epäterveellinen, se on mahdoton! Virkistävä poikkeus on ollut suuren kosmetiikkamerkin mainonta, jossa on käytetty oikean ihmisen näköisiä malleja. Kyynikko voisi huomauttaa, että tämä on vain yrityksen tunteeton markkinointikikka, ja seuraavan kampanjan mallit valitaan ainoastaan myyntilukujen perusteella, mutta lopputulos on kuitenkin sama: olemme saaneet nähdä mediassa naisia, jotka näyttävät samalta kuin me itse. Olen toki tietoinen siitä, miten vakava uhka ylipaino on länsimaiden kansanterveydelle, ja miten epäterveellistä piirustuspöydän ja tietokoneen edessä istuminen on minulle. Mutta myös alipaino on epäterveellistä, mallimittaisella naisella on esimerkiksi kohonnut riski sairastua osteoporoosiin. Sitäpaitsi median laihuusvouhotus harvoin perustuu terveydellisiin syihin, ja bikinikauden kynnyksellä tehty pikadieetti on todennäköisesti suorastaan epäterveellinen. Ja tässä vielä radikaalimpi väite: entä jos maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin terveys? Entä jos lääketiede ei olekaan korkein uskonto, ja terveys ei avaakaan ikuisen autuuden portteja? Entä jos onkin parempi olla paksu ja onnellinen kuin laiha ja onneton? Entä jos huomioidaan se tosiseikka, että tämä keho joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin sairastuu ja kuolee, ja meidän kannattaisi suunnata katseemme kauemmas? Ympäristön painetta vastaan on kuitenkin vaikea taistella, kun meille niin pontevasti päivittäin vakuutetaan, että painonhallinta syystä tai toisesta on elämämme tärkeimpiä kysymyksiä. Viime aikoina olen meditaatioharjoituksia tehdessäni miettinyt henkisyyden asemaa oman elämäni tärkeysjärjestyksessä ja pohtinut, minkälaista elämäni olisi, jos meditaatio oikeasti olisi siinä ykkössijalla. Mitä ovia se avaisi minulle, ja mitkä ovet itse sulkisin? Kun kiireiseen aikatauluun pitää ahtaa sekä liikunta että henkinen harjoitus, uhkaa liikunta viedä voiton: sehän on niin valtavan tärkeää! Jos en käy lenkillä, saan korkean verenpaineen ja kolesterolin ja ties mitä! Ja – pahinta kaikesta – lihon! Vaikka periaatteessa tiedän, että meditaatio on kaikkein tärkein treenini, niin median terveys- ja laihuususkonto yrittää jatkuvasti käännyttää minut. Ajatus on huima, suorastaan vallankumouksellinen: vain henkisellä kehityksellä on oikeasti väliä! Vaikka painaisin kaksisataa kiloa, selluliittikuoppani olisivat nyrkinkokoisia ja kolesteroliarvoni 20, niin sillä ei olisi mitään merkitystä, jos olisin aidosti yhteydessä oikeaan, henkiseen minääni. Tällaisen asenteen kehittäminen on haaste, jonka rinnalla bikinidieetti tuntuu varsin kepeältä.