KOLUMNI Minä ja möröt

10.12.2006

Julkaistu Ananda-lehdessä 3/2006.

Meillä asuu yläkerrassa mörköjä ja kummituksia ja kaikenlaisia kauheita hirviöitä. Ne rakastavat pimeitä syysiltoja ja pitkiä talviöitä ja hiipivät ympäri asuntoa niin, että niiden kynnet rapisevat lattioita vasten. Ne lymyävät vaatekaapissa, portaikossa ja sängyn alla ja odottavat sopivaa hetkeä popsia minut elävältä. Ne pelkäävät vain yhtä asiaa: muita ihmisiä. Jos mieheni on kotona tai meillä on vieraita, möröt joutuvat käyttäytymään siivosti ja ahtautumaan vaatekomeroon piiloon, mutta heti kun ulko-ovi kolahtaa kiinni ja jään yksin kotiin, ne marssivat sieltä esiin ja valtaavat kaikki sopivan pimeät nurkat itselleen.

Inhoan yksin olemista ja erityisesti yksin nukkumista. Talvisin nukun valot päällä, jos mies ei tuhise turvallisesti viereisessä sängyssä. Säpsähdän vähän väliä hereille, vedän peittoa ylemmäs ja mietin uskallanko avata silmät ja tarkistaa, että huoneessa ei ole muita, vai olisiko sittenkin parempi pitää silmät kiinni ja olla onnellisen tietämätön siitä, että verenhimoinen jättiläismörkö ehkä vaanii minua ovella. Välillä uskallan sammuttaa makuuhuoneen valon ja jättää vain eteiseen lampun päälle, ja pelkoon sekoittuu tyytyväisyys siitä, etten sinä yönä tuhlaa ihan niin paljon sähköä. Pimeän pelko on sangen epäekologista!
Mieluiten pitäisin yksin ollessani kaikki lamput päällä, katsoisin DVD:tä ja kuuntelisin samalla musiikkia ja puhuisin puhelimessa. Välillä tosin joutuisin laittamaan kaikki laitteet mykiksi ja kuuntelemaan, tuliko kummallinen kolahdus viereisestä huoneesta vai kuuluuko se vain elokuvan ääniraitaan. Kun pelko hyökkää täydellä voimallaan se kuristaa kurkusta ja lamaannuttaa voimat. Järkevimmältä ratkaisulta tuntuu käydä maahan makaamaan, käpertyä palloksi ja toivoa, että se joka löytää maalliset jäännökseni seuraavana päivänä ainakin antaa sarjakuvakokoelmani jollekin, joka osaa arvostaa sitä.

Yksin oleminen on minulle, siihen tottumattomalle, usein häkellyttävä sukellus omaan mieleeni. Se piinaa minua peloilla ja ikävillä muistoilla, heittää eteeni mörköjä ja vanhoja epäonnistumisia kunnes tunnen itseni maailman kelvottomimmaksi ihmiseksi. Muistatko silloin, kun ala-asteella kerran välitunnilla sanoit niin tyhmästi, ja sitten yläasteella ruokalassa kukaan ei taaskaan halunnut istua sinun vieressäsi, ja lukiossa sinua ei pyydetty vanhojen tansseihin, ja ja ja...

On yllättävää huomata, kuinka harvoin oikeastaan olen yksin muutamaa tuntia pidempään. Teen usein töitä kotona, mutta työnteko keskeytyy vähän väliä: puhelin soi, mies tulee kotiin syömään, posti tulee, sähköpostiin pitää vastata, joku koputtaa ovelle... Puhisen ärtyneenä, kun joudun kömpimään pois piirustuspöydän tai tietokoneen äärestä, mutta salaa olen tyytyväinen: minusta välitetään, minulla on seuraa, en ole yksin mörköjen seurassa. Olen onnistunut rakentamaan ympärilleni turvallisen hälinän muurin, joka eristää minut yksin olemisesta – eli omasta itsestäni.

Yksin olemisessa pelottavinta on juuri hiljaisuus, joka vaatii minua kohtaamaan itseni ja ajatukseni. Ihmisjoukossa voi aina keskittyä muihin ja täyttää keskustelun hiljaiset aukot miettimällä, mitä tuo toinen nyt mahtaa ajatella. Mutta toisten lähdettyä joudun kysymään, mitä minä ajattelen. Olenko onnellinen? Olenko tyytyväinen elämääni? Onko se menossa oikeaan suuntaan? Voinko itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan se kulkee? Elänkö todella niiden arvojen mukaan, joita sanon pitäväni tärkeinä? Kuka minä oikeastaan olen? Hankalia kysymyksiä, taidanpa niiden pohtimisen sijasta käydä vuokraamassa elokuvan!

Ovatko ihmiset kautta aikojen luoneet valtavan määrän taidetta päästäkseen eroon päänsä sisällä kaikuvista kiusallisista kysymyksistä? Emmekö haekaan taiteesta elämyksiä vaan pelkästään turvallista hälinää? Taiteilijana joudun kai vastaamaan ei, mutta pimeiden syysiltojen tullessa tiedän pälyileväni taas olkani yli ovelle, peläten sen avautuvan ja päästävän sisään jotain kauheaa. Kuten oman itseni.


	Minä Sanat Kuvat Politiikka Kauppa Nyt på svenska suomeksi in english

	Tillbaka KOLUMNI Minä ja möröt 10.12.2006 Julkaistu Ananda-lehdessä 3/2006. Meillä asuu yläkerrassa mörköjä ja kummituksia ja kaikenlaisia kauheita hirviöitä. Ne rakastavat pimeitä syysiltoja ja pitkiä talviöitä ja hiipivät ympäri asuntoa niin, että niiden kynnet rapisevat lattioita vasten. Ne lymyävät vaatekaapissa, portaikossa ja sängyn alla ja odottavat sopivaa hetkeä popsia minut elävältä. Ne pelkäävät vain yhtä asiaa: muita ihmisiä. Jos mieheni on kotona tai meillä on vieraita, möröt joutuvat käyttäytymään siivosti ja ahtautumaan vaatekomeroon piiloon, mutta heti kun ulko-ovi kolahtaa kiinni ja jään yksin kotiin, ne marssivat sieltä esiin ja valtaavat kaikki sopivan pimeät nurkat itselleen. Inhoan yksin olemista ja erityisesti yksin nukkumista. Talvisin nukun valot päällä, jos mies ei tuhise turvallisesti viereisessä sängyssä. Säpsähdän vähän väliä hereille, vedän peittoa ylemmäs ja mietin uskallanko avata silmät ja tarkistaa, että huoneessa ei ole muita, vai olisiko sittenkin parempi pitää silmät kiinni ja olla onnellisen tietämätön siitä, että verenhimoinen jättiläismörkö ehkä vaanii minua ovella. Välillä uskallan sammuttaa makuuhuoneen valon ja jättää vain eteiseen lampun päälle, ja pelkoon sekoittuu tyytyväisyys siitä, etten sinä yönä tuhlaa ihan niin paljon sähköä. Pimeän pelko on sangen epäekologista! Mieluiten pitäisin yksin ollessani kaikki lamput päällä, katsoisin DVD:tä ja kuuntelisin samalla musiikkia ja puhuisin puhelimessa. Välillä tosin joutuisin laittamaan kaikki laitteet mykiksi ja kuuntelemaan, tuliko kummallinen kolahdus viereisestä huoneesta vai kuuluuko se vain elokuvan ääniraitaan. Kun pelko hyökkää täydellä voimallaan se kuristaa kurkusta ja lamaannuttaa voimat. Järkevimmältä ratkaisulta tuntuu käydä maahan makaamaan, käpertyä palloksi ja toivoa, että se joka löytää maalliset jäännökseni seuraavana päivänä ainakin antaa sarjakuvakokoelmani jollekin, joka osaa arvostaa sitä. Yksin oleminen on minulle, siihen tottumattomalle, usein häkellyttävä sukellus omaan mieleeni. Se piinaa minua peloilla ja ikävillä muistoilla, heittää eteeni mörköjä ja vanhoja epäonnistumisia kunnes tunnen itseni maailman kelvottomimmaksi ihmiseksi. Muistatko silloin, kun ala-asteella kerran välitunnilla sanoit niin tyhmästi, ja sitten yläasteella ruokalassa kukaan ei taaskaan halunnut istua sinun vieressäsi, ja lukiossa sinua ei pyydetty vanhojen tansseihin, ja ja ja... On yllättävää huomata, kuinka harvoin oikeastaan olen yksin muutamaa tuntia pidempään. Teen usein töitä kotona, mutta työnteko keskeytyy vähän väliä: puhelin soi, mies tulee kotiin syömään, posti tulee, sähköpostiin pitää vastata, joku koputtaa ovelle... Puhisen ärtyneenä, kun joudun kömpimään pois piirustuspöydän tai tietokoneen äärestä, mutta salaa olen tyytyväinen: minusta välitetään, minulla on seuraa, en ole yksin mörköjen seurassa. Olen onnistunut rakentamaan ympärilleni turvallisen hälinän muurin, joka eristää minut yksin olemisesta – eli omasta itsestäni. Yksin olemisessa pelottavinta on juuri hiljaisuus, joka vaatii minua kohtaamaan itseni ja ajatukseni. Ihmisjoukossa voi aina keskittyä muihin ja täyttää keskustelun hiljaiset aukot miettimällä, mitä tuo toinen nyt mahtaa ajatella. Mutta toisten lähdettyä joudun kysymään, mitä minä ajattelen. Olenko onnellinen? Olenko tyytyväinen elämääni? Onko se menossa oikeaan suuntaan? Voinko itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan se kulkee? Elänkö todella niiden arvojen mukaan, joita sanon pitäväni tärkeinä? Kuka minä oikeastaan olen? Hankalia kysymyksiä, taidanpa niiden pohtimisen sijasta käydä vuokraamassa elokuvan! Ovatko ihmiset kautta aikojen luoneet valtavan määrän taidetta päästäkseen eroon päänsä sisällä kaikuvista kiusallisista kysymyksistä? Emmekö haekaan taiteesta elämyksiä vaan pelkästään turvallista hälinää? Taiteilijana joudun kai vastaamaan ei, mutta pimeiden syysiltojen tullessa tiedän pälyileväni taas olkani yli ovelle, peläten sen avautuvan ja päästävän sisään jotain kauheaa. Kuten oman itseni.